Lapseni neljä sanatonta kuukautta
Kuten kaikki vanhemmat, myös mina pakadun ylpeydestä omiani kohtaan. Annan itselleni luvan olla erityisen ylpeä, sillä poikani ovat jaksaneet puurtaa ulkokielisinä ensimmäisen lukukauden umpiranskalaisessa koulussa. Syyskuun ensimmäisenä päivänä ja vielä monena aamuna sen jälkeenkin, on sydäntä kovasti kylmännyt jättää lapset täysin ummikkoina keskelle päivää, jossa he ovat tarkkailijoita, ilman mitään sanan sijaa. Kirjaimellisesti. Meillä vanhemmilla on niin paljon aiheita huonoon omaan tuntoon, tässäkin aiheessa, varsinkin jos sitä asiakseen alkaa kantamaan.
Katsoin dokumenttia, jossa kerrottiin miten Suomeen tulleille turvapaikanhakijoille aloitetaan kevyt laskeutuminen suomen kieleen. Päässäni jyskyttää, että omille lapsilleni olen tarjonnut vapaavalintaisesti kovan laskun ilman minkäänlaisia sopeutumisia täysillä ranskaksi pyörivään kouluun. Olisiko pitänyt järjestää lapsille yksityistunteja ranskaksi, kun se ei ole rahasta kiinni? Olisiko pitänyt tehdä enemmän ranskan kielen eteen viime kesänä ja kotona, kun se on vain omasta viitseliäisyydestä kiinni? On menty ilman mitään apujärjestelmiä, viikottaista koulun järjestämää ryhmätukiopetusta lukuunottamatta.
Kotiin tulee 6-vuotiaan todistus. Siinä lukee painavat sanat Pepe ne parle pas encore en classe. Lapseni viettää päivät mykkänä, minun työpaikkavalintojeni vuoksi. Sydämessäni käy pakkasenkylmä pistos. Mutta todistusta luetaan eteenpäin, mitä itseään syyllistäneen äidin sydäntä sulattavaa ja kerrassaan lämmittävää luettavaa! Pepen käytös, matematiikka, urheilu, geometria, découvrir le monde, francais ecrite, kaikki acquis, parhaimmalla mahdollisella tasolla. Vain francais dire, puhuttu ranska, vaatii kehittämistä, ollessaan tietysti nollatasolla. Ja francais lire, lukeminen, on yhtä piirua vaille täydellinen, sekin hyvin rakkaalta ummikkolapseltani. Lapselta, joka osoittaa, että lahjakkuus ei katso kieltä. Ulkosuomalaiselta eskarilaiselta, joka tavaa nyt suomen sanojakin ranskalaisittain, muun muassa äidin sukunimi tavattuna kuului Y-T-Y-N-Ö-N, mutta lausuttuna muuttui Utuseksi, kuten jokainen lause Muumi-kirjasta tai Ikean kauppalapuista. Lapsi tavaa sitkeästi sanoja aapisestaan, Super-Gafista, sanoja, joista osaa en itsekään ymmärrä vaan kuin sanakirjan kautta.
Tärkeämpää kuin todistuksen hyvät osaamisluokitukset on kuitenkin se, että lapsi pelaa välitunnilla ja iltapäivätoiminnassa pelejä porukassa, saa kutsuja kavereiden synttäreille ja on sosiaalinen omalla epäsuoralla tavallaan. Joulujuhlaesityksen pukukoppiin mennessä kaksi ylempien luokkien poikaa tervehtii Pepeä halaamalla, selvästi välittäen tästä sanattomasta pelikaverista, jonka silmät kuitenkin loistavat. Opettajan kirjoittaman mukaan: Hän on luokkatovereidensa arvostama ja vaikkei hän vielä puhukaan, on hän tarkkaavainen ja tekee parhaansa osallistuakseen. Siivitettynä kolme kertaa toistetuilla Bravo!-lausunnoilla. Pepe s’est très bien integré dans le groupe classe. Ses progrès sont réels. Mathématiques, excellent niveau.
Voisivatko nämä puhumattomat kuukaudet opettaa lapselle jotain, mitä ei voi oppia muuten kuin tällaisessa tarkkailijan roolissa? Ehkä Pepe muutenkin on enemmän tarkkailija kuin joukon keskipiste. On huomannut hiljaiselta paikaltaan, etteivät kaikki luokan ranskalaiset osaa aakkosia, lukemisesta ja laskemisesta nyt puhumattakaan. Ja sen, että kaikille ranskalaisille luokkakavereille ei ole selvää missä suunnassa on gauche ja droite, vasen ja oikea. Jopa äidin ei-täydellistä ääntämistä on korjattu poikasen toimesta. Odottakaahan, kun Pepe näyttää miten uidaan altaan päästä päähän! Kevätlukukausi, tuo pienelle täydellisyydentavoittelijallemme rohkeutta avata sanojen arkku, jota hän on jo hyvää vauhtia kerännyt!
Ja toivottavasti lapseni eivät vuorostaan laita minua mongolialaiseen vanhainkotiin pariksi vuodeksi kielikylpyyn… Vaikka voisihan sekin olla kokemus vahvuudeksi käännettäväksi :)
