Hiljainen hetki

Meiltä kotoa on Pariisiin reilu viiden tunnin ajomatka. Viime päivinä Pariisi on tuntunut läheisemmältä kuin koskaan. Olimme vastikään kerranneet Ranskan, Sveitsin ja muiden Euroopan maiden pääkaupunkeja lasten kanssa. Afrikan tähden kaupungit ovat myös tuttuja. Lauantaiaamuna sanoin Pepelle, että Pariisissa on tapahtunut iso onnettomuus. Pepe nyökkäsi ja jatkoi hommiaan. Hän viimeisteli oheista piirrustusta. Siinä on meidän koti, takana Jura-vuoret. Puu, johon lyö salama. Omenapuita, jotka on aidattu omenavarkaiden varalta. Col de la Faucillelle johtava vuoristotie. Pepe itse hymyilee ja vilkuttaa.

Mehän asumme Ranskan Pohjois-Karjalassa, huvittavasti yksi läheinen maakuntakin on nimeltään Haute-Savoie, joka kääntyy suomeksi sopivasti Ylä-Savoksi. Sellainen vuoristoinen, metsäinen, rajaseutujen pitäjä. Tiet ovat kapeita ja ne puikkelehtivat kylästä toiseen. Lehmiä tapaa joka mutkan takana. Omassa pikkukaupungissamme on alle 10 000 asukasta, reilu kolmannes on ei-ranskalaista alkuperää, merkittävä osa Persianlahdelta kotoisin olevia varakkaita kausiasujia.

Pariisin kaupunginosien nimissä, arondissements, on suurkaupungin tuntua. Viime päivinä arondissment 11 on tullut meille kaikille valitettavan tutuksi. Tiedämme, että siellä asuvat Pariisin kantaväestö ja nuoret, opiskelijat, taiteilijat.

Tänään töistä lasten kouluun ajaessa kuuntelin, kuten aina autossa, France en feu radiota. Presidentti Francois Hollande puhui suorassa lähetyksessä assamblee nationalille, ja koko kansalle. Sanat porautuivat korvasta läpi: Nous sommes en guerre. Terrorismin vastaista sotaa on tietysti käyty jo kohta kaksikymmentä vuotta, mutta silti sanat tuntuivat kuin eri planeetalta sinkoavilta palavilta meteoriitteilta. Asumme sotaa käyvässä maassa. Avoin yhteiskunta ei salli terrorismia, se on selvä. En kuitenkaan ajatellut Pariisin iskun johtavan sotaan. Ymmärrän sen olevan assymmetristä sodankäyntiä, mutta silti. Sydän ja mieli itkee tätä maailman hulluutta.

Tänään Ranskassa vietettiin hiljainen hetki osana kolmepäiväistä surutilaa ja sitä kunnioitettiin myös Sveitsin puolella sijaitsevassa YK-toimistossanikin. Kysyimme lapsilta koulusta palatessa oliko teillä hiljainen hetki, seisoitteko kesken lounaan hiljaa paikallaan. Vastaus oli epäselvä ja jätimme aiheen siihen. Päivällispöydässä Pepe kysyi, että mitä te silloin sanoitte kun tultiin kotiin. Kysyttiin, oliko hiljainen hetki, seisoitteko minuutin hiljaa. Kyllä, sanoivat molemmat, mutta ei kanttiinissa vaan siinä isossa neliön muotoisessa salissa. Myös isot oli siellä. Onneksi lapset eivät ymmärrä ranskaa. Eivätkä isoa osaa aikuisten jutuista millään kielellä.

Koulussa vanhemmille jaettiin opetusministeri Najat Vallaud-Belkacemin kirje. Kaikki koulun ulkopuoliset tapahtumat on peruttu koko maassa 22. marraskuuta asti ja vastaavia informaation palasia poikkeustilasta. Kirjeen lopussa on varsinainen viesti:

Tasavallan koululaitos välittää oppilailleen yhtenäiskulttuuria, johon kuuluu suvaitsevaisuus ja keskinäinen kunnioitus. Jokainen lapsi oppii torjumaan suvaitsemattomuutta, vihaa ja väkivaltaa niiden kaikissa muodoissa.

Muutkin sanat ovat koskettaneet, piispa Irja Askola kirjoitti Pariisin iskuja seuranneena aamuna:

Kauhukuvien keskellä,armahda ja lohduta meitä.

Kun viha valtaa katumme,

luo keskuuteemme huolenpitoa.

Kun asiat vyöryvät yli ymmärryksen,

tuo meille tahtoa ja taitoa hyvään -

ottaa lapsi syliin,

soittaa yksinäiselle vanhukselle,

hymyillä turvapaikan hakijalle,

joka laillamme pelkää tänään.

Siunaa lempeällä läsnäolollasi äitejä,

jotka kantavat tuskaa poikiensa tulevaisuudesta